Ich will nie zurück nach Finnland

(Tällainen välipostaus, kun ei oo aikaa ladata kuvia ja kirjottaa, täällä menee hyvin ja ranskalaisten kanssa on kivaa!)

Mitä tehdä, kun pelkkä ajatuskin kotiinlähdöstä aiheuttaa oksennusreaktion? Kun ei tiedä enää, mihin kuuluu, missä on koti ja missä on paras olla. Kun puhun Suomesta täällä, tulee niin kotoisa fiilis, mutta kun ajattelen meneväni sinne takaisin, se fiilis katoaa. Mun elämäni on muuttunut elokuusta alkaen askel kerrallaan, monesta syystä, ja mä en rehellisesti sanoen tunnista sitä enää. Mä en muista, millaista mun elämäni Suomessa oli. Mä en muista millainen itse olin, mitä tein ja millaista koulu ja arki oli. Oon sulkenut tahallani ja tahattomasti asioita pois mielestäni, osan siksi että sattuisi vähemmän, osan siksi että en ikävöisi, osan siksi että oli yksinkertaisesti liian hauskaa ja kiire ajatella Suomea. Vapaus ja todellisuutta pakeneminen on olleet aika avainsanat.

Muistan, että mulla on maailman parhaat kaverit Suomessa. Mulla on mun päiväkodista asti tunnettu paras ystävä. Mulla on ystävät, jotka on saaneet kuunnella mun kokemuksia ja avautumisia vielä tarkemmin kuin täällä blogissa. Mulla on perhe, jota mä rakastan enkä vaihtaisi mihinkään. Mulla on koulu, josta tykkään oikeasti, jossa on viihtyisää ja aamut eivät ole niin kamalia kuin jossain muualla voisi olla. Mun ihana vanhojentanssipuku roikkuu pukupussissa vaatehuoneessa, eikä kukaan ole varmaan hypistellyt sitä pitkään aikaan. Mulla on myös matematiikan tunti x2 kolmannessa jaksossa maanantaiaamuna klo 9.25, ja rehtori olettaa mun istuvan silloin siellä.

On myös kuitenkin monta asiaa, jotka oli paremmin ennen kuin lähdin tänne. Mä oon varmasti myös muuttunut täällä ja toivon että ihmiset tuntee mut vielä. Oon saanut sydänystäviä, perheenjäseniä, uusia kokemuksia ja entistä vahvemman tunteen siitä, että Saksa taitaa viedä opiskelujen suhteen. Jossain vaiheessa olin varma, että haluan opiskella täällä, välissä oli laskusuhdanne, mutta päivä päivältä mä varmistun siitä että haluan muuttaa tänne. Haluan nousta lentokoneeseen tietämättä milloin tulen takaisin.

En vaihtais sitä tunnetta mistään hinnasta pois, kun osaa tehdä historian kokeen saksaksi, puhua ventovieraan kanssa tai kuulee kymmeniltä ihmisiltä kehuja puheestaan. Sitä hetkeä kun Annika ja Robert sano mulle ensimmäistä kertaa, että mä voisin opiskella täällä mun kielitaidolla, jos haluaisin. Mua edelleen pelottaa sanahirviöt ja kielioppi ja että se tulee olemaan niin paljon vaikeampaa, mutta samalla ajatus täällä asumisesta houkuttaa ja kiehtoo enemmän kuin mikään muu. Onneksi mulla on vielä lukiota jäljellä ja aikaa miettiä.

Mä en osaa antaa yhtä syytä, mistä tää rakkaus Saksaa ja saksaa kohtaan lähti, ehkä alakoulun saksan tunneilta kun opiskeltiin datiivia ja akkusatiivia Rolf-superkoiran kanssa, ehkä yläkoulusta kun opettaja oli kiva, varmasti Warstein-vaihdosta kasilla ja ysillä. Jo silloin tunne oli vapaus, matkustaminen ensimmäistä kertaa ilman vanhempia ja parhaiden ystävien kanssa. Viime kesä Gerassa, peruspuheen oppiminen, uusien ystävien saaminen. Se tunne kun hyppi muiden mukana screenin edessä, lauloi jalkapallolauluja ja sillä oli ihan oikeasti väliä, että juuri SAKSA voittaa sen jalkapallopelin. Saksan tunnit vaihtareiden kanssa, "Gut gut supergut" -laulua unohtamatta. Se tunne kun kysyin miljoonannen kerran että "Der, das oder die, Plural?" ja Maxilla meni hermo, mutta opetti mulle kärsivällisesti taas uuden sanan. Pääsiäinen Frankfurtissa ja tunne siitä, että ihmiset asuu ihan oikeasti niin isossa kaupungissa. Ja nyt tää syksy, joka voittaa kaiken muun.

Mua pelottaa hyvällä ja pahalla tavalla, mua pelottaa kylmyys ja pitkät koulupäivät, pimeys ja ikävä. Pelottavaa on se, että kysyt keltä tahansa mitä kuuluu tai mitä siellä on tapahtunut, niin vastaus on "Ei mitään, mutta tapahtuuko täällä yleensäkään mitään ihmeellistä?" Mun ongelma on myös, etten tiedä itsekään mitä haluan elämältäni. Voisin pohtia tähän vielä miljoonan sanan verran, että mikä on elämän tarkoitus? Mulla ei oo tällä hetkellä kuitenkaan mitään viisasta sanottavaa, eikä minkäänlaista ratkaisua, joten jätän sen toiseen kertaan. On varmasti myös viisasta postata tää kaikkien nähtäville, jotta kaikki puolitututkin varmasti tietää, että olen ihan hukassa tällä hetkellä.

Perjantaina oli puoliväli, aika on mennyt ihan liian nopeasti. Toisaalta on niiiin paljon kaikkea jo takana, että on paljon kaikkea myös edessä. Ei pitäisi vielä ajatella Suomea eikä kotiinlähtöä vaan edelleen nauttia täysillä. Tän postauksen jälkeen lupaan itselleni unohtaa taas Suomen. 

 Kuvat: We heart it