Meine Zeit in Deutschland ist wirklich vorbei!

Ich bin in Finnland. Wirklich. Ich kann es nicht glauben. Es ist echt ungefähr nur 6 Stunden am Tag hell hier und da sitze ich in der Schule. Es ist kalt, nass und windig. Mathe ist schwer und die Schule macht nicht so viel Spass. Ich vermisse Deutschland und euch alle so sehr! :)

Mun piti postata tää kun oon vielä Saksassa, mutta jostain syystä kävi niin, ettei aikaa ollut yhtään.  Nyt siis tää vielä tähän loppuun, siksi tää on myös preesensissä kirjoitettu. Listasin siis syitä miksi lähteä vaihtoon, vaikka tosi moni niistä syistä onkin jo moneen kertaan kuultuja. (Kuvat weheartit.com, lupasin myös joulumarkkinakuvat, mutta ne saa nyt jäädä)

Ensimmäinen itsestäänselvä syy on kielitaidon parannus. Mä tosin osasin jo saksaa niin, että pärjäsin arkipäiväntilanteissa ihan hyvin silloin kun tulin. Kaikki sanookin aina uusille ihmisille, että "Joo se puhuu tosi hyvää saksaa, mutta puhui jo sillon kun tuli." Kuitenkin on koulukaverit ja sisko sanoneet, että mun saksa on parantunut, ja ainakin koulussa ymmärtää nyt paljon enemmän kuin silloin kun tulin. Pystyn myös seuraamaan keskustelua, vaikka ihmiset puhuu nopeasti tai päällekkäin. Enää en kysy edes päivittäin että "Wie bitte?", normaalin puheen ymmärtää koko ajan ja koulussa annan suosiolla mennä välillä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Uudet kokemukset ja paikat ja kulttuurin tunteminen on myös klisee, mutta pitää paikkansa. Mä oon päässyt täällä käymään keskitysleirillä ja DDR-vankilassa, käynyt Berliinissä ja Saksan talousministeriössä, kiertänyt Hannoverin, piipahtanut Kölnissä ja Hampurissa, asunut Moselin varrella ja käynyt myös Rheinin varrella. Laskin, että oon käynyt 10/16 Saksan osavaltiosta, lähes kaikissa enemmän kuin kerran. Mä oon syönyt mahan täydeltä Currywurstia ja Bratwurstia, hapankaalia ja Hariboja. Mä oon tanssinut jalkani kipeäksi ja laulanut saksalaisten seassa "Wo sind unsere Braunschweig city girls!" ja juhlinut Finger & Kadelin ja muiden saksalaisten artistien tahtiin. Oon saanut uusia saksalaisia ystäviä ja perheenjäseniä, itkenyt kun pitää lähteä, mutta myös nauranut enemmän kuin milloinkaan.

Sanotaan, että vaihdossa kasvaa ja itsenäistyy. Itsenäistymisen allekirjoitan täysin, vaikka täälläkin on olleet hostvanhemmat ihan kuin omat vanhemmat, enkä ilman niitä olisi nyt varmaan tässä. En voi myöskään koskaan kiittää tarpeeksi niitä, että oon ollut täällä kuin perheenjäsen, äiti on hakenut mut viikonloppuisin kotiin ja huolehtinut kaikesta. Silti musta tuntuu, että pärjään omillani nyt paljon paremmin, ja sitten joskus kun muuttaa pois kotoa menee varmasti hyvin.

Kasvaminen on eri asia, varmasti oon täällä kasvanutkin jollain tavalla, henkisestä kasvusta ei vaan voi aina olla niin varma. (Jos rollaattoriralli 21-vuotiaan veljen kanssa / Kungfu-pandan leikkiminen siskon kanssa on ihan perusarkea...) Mä oon yllättänyt itseni monesti täällä tekemällä asioita, joita en ennen olisi kuvitellut tekeväni. Mä oon puhunut jatkuvasti ventovieraille, välillä muuten vaan junamatkalla, toisinaan koulussa, ja joistakin niistä ventovieraista on tullut hyviä ystäviä. Uuteen kouluun meneminen ei ole helppoa, mutta kun mä katon meidän vuosikurssin kuvaa, voin todeta, että onnistuin sopeutumisessa, kun 3/4 niistä ihmisistä tunnen niin, että olen joskus niiden kanssa puhunut. Mun siskohan ei siis ole mun kanssa samalla vuosikurssilla, joten joka kurssilla olin alussa ilman ketään. En tiedä, että kuinka monen kanssa pysyy kontakti, mutta uskon että läheisempien ystävien kanssa pitkään.

Itseni kohdalla tää oli myös hyvä irtiotto arjesta. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen koulu ei ollut se tärkein asia. Täällä elämässä on ollut paljon tärkeämpiäkin asioita kuin koulu, vaikka osa sanoo mulle silti, että "Miksi ihmeessä teet ylipäätänsä yhtään mitään kun et saa arvosanoja?" Mun periaatteena täällä on ollu, että matikassa, englannissa ja espanjassa on hyvä tehdä jotain, koska niitä mä kuitenkin Suomessakin joudun opiskelemaan. Yli puolen vuoden lomailu ei oo ehkä kovin hyväksi motivaatiolle, kun joutuu kouluun samantien kun tulen takaisin. Mä luulen kuitenkin, että mulla on motivaatiota, kun koulu suomeksi tuntuu niin helpolta tän jälkeen. (Huom, oon ollut nyt kaksi päivää koulussa ja oon jo itseni kanssa tästä eri mieltä... No, 3 jaksoa jaksaa vaikka päällä seisten, muistuttakaa mua tästä kun valitan koulusta!)

Mitä neuvoja mä antaisin? Osa näistäkin saattaa olla jo moneen kertaan kuultuja, mutta kerron silti.

1. Ole innolla mukana. Sano ainakin alussa "Joo, tuun mielelläni mukaan!" jokaiseen pyyntöön, vaikka et olisikaan innostunut lauantaiaamuna ruokaostoskierroksesta. Jos et tunne ihmisiä hyvin, jotka pyytää mukaan, voit silti mennä ja tutustua. Mullakin on monta kokemusta, kun en oo tuntenut moikkausta paremmin ketään porukasta, ja loppuillasta on ollut niin hauskaa, että on naurettu vedet silmissä. 
2. Nuku riittävästi. Silloin, kun kaikki on pielessä ja mikään ei ole hyvin, ja saksalaiset on kaikki tyhmiä, mene nukkumaan. Aamulla kaikki on huomattavasti paremmin, ja ongelmat on jo unohtunut. Pahin asia, mitä voit tehdä, on itkeä puoli yötä facebookissa Suomi-kavereille.
3. Rajoita facebookkia/yhteydenpitoa Suomeen. Mä oon puhunut kerran kahdessa viikossa Skypessä vanhempien kanssa, kerran kahdessa viikossa parhaan kaverin kanssa ja silloin tällöin Katrin kanssa. Kannattaa myös rajoittaa facebookin chattia, itelläni se oli suurimman osan ajasta vaan saksalaisille näkyvissä. 
4. Puhu mahdollisimman paljon. Mä puhun tosin aina niin paljon, etten olisi pärjännyt täälllä puhumatta. Alussa oli vaikeaa päästä keskusteluun mukaan, jos monta ihmistä puhui samaan aikaan, nykyään onnistuu ihan hyvin. Suomalaisena on tosin se hyvä puoli, ettei kukaan osaa suomea, ja on pakko puhua vierasta kieltä. (Ja mielellään maan kieltä, ei englantia, ite en oo puhunut ollenkaan) Marttaa ja Katria oon tavannut kerran kuussa, ja silloin on puhuttu suomea. Annikan kanssa myös jonkun verran, mutta ei niin paljoa, kun muiden seurassa ei voi.

Vaihtoaika on opettanut myös asioita itsestä ja suomalaisuudesta. Joka asiassa miettii, että miten tämäkin asia Suomessa tehtäisiin. Oon oppinut arvostamaan koulusysteemiä entistä enemmän ja antaisin mitä vaan, jos voisin syödä nyt kouluruokaa. (Ei se ollutkaan nyt niiiin hyvää, kun viimein sain sitä.) Multa on kysytty monta kertaa, millaisia suomalaiset on ja miten ne eroaa saksalaisista, ja väkisinkin siinä joutuu miettimään, että millaisia me sitten ollaan? Myönnän, että välillä oon antanut myös masentavan kuvan Suomesta, kun on ollut sellainen hetki että "Suomi on tyhmä, siellä on kylmää, pimeää eikä tapahdu mitään, en halua kotiin", mutta oon myös kertonut kesästä ja valosta, jääkiekon maailmanmestaruudesta, hehkuttanut Teemu Pukkia Bundesliga-Schnuckina (Bild-lehden sana) ja meidän erinomaisesta koulusysteemistä. 

Mä en tiedä, mihin elämä vie, mutta jos se joskus tulevaisuudessa johtaa Saksaan, niin oon tyytyväinen. Mä rakastan arkipäiväsiä asioita täällä ja ylipäätänsä tätä kaikkea. Mä en osaa sanoa, mikä täällä niin hienoa ja erikoista on, koska se pitää kokea itse. Mä toivon, että mä oon onnistunut kuitenkin välittämään teille jotain positiivista Saksasta tän blogin kautta, ja ehkä jopa nostamaan jonkun motivaatiota kielen opiskelua kohtaan.

Blogin suhteen en tiedä mitä teen, jätänkö tän vaan vai suljenko tän niin, että näen sen pelkästään itse. Oon kuitenkin iloinen, että tulin kirjoittaneeksi blogia, koska nyt mulla on päiväkirja kuvineen koko vaihdon ajalta. Suomessa on outoa olla taas, oli kivaa nähdä kaikki ihmiset, mutta sää on masentava. Samoin kuin ajatus siitä, että koulu tulee olemaan taas mun elämän keskipiste. Vaikka mun valmistuminen piteni tän syksyn takia, oon silti tyytyväinen että lähdin. Klisee tai ei, vaihdossa oleminen oli mun elämän paras kokemus!